Tyhjä olo

En tiedä miten aloittaisin. Mitä sanoisin. Sanoisinko mitään. Pakko sanoa jotain, sillä enhän voi edellisen postauksen jälkeen vain hypätä kirjoittamaan uusista huulipunista tai laukkuhaaveista. Tämä blogi kun loppupeleissä on niin pinnallista ja turhaa, ja ne oikeasti merkitykselliset asiat on jossain ihan muualla. Silti tämä on minulle se paikka, jonne saan purkaa inspiraatiotani niissä hömppäjutuissa. Kuvasin hetki sitten uutta mattoa, ja kameraan tarttuminen ja kuvaaminen piristi hieman heti. Mutta vielä ei ole aika esitellä uutta mattoa.


Isini nukkui pois viime perjantai-iltana sairauden uuvuttamana. Sairauden, joka diagnosoitiin vasta viime marraskuussa. Tulloin jo aivan liian myöhään. Isini oli 63-vuotias, vielä siis aivan liian nuori. Jotkut ovat saattaneet aiemmin rivien välistä huomatakin jotain olleen meneillään, sillä olen muutaman kerran tainnut sivulauseessa mainita viime kuukausien olleen rankkoja. Ja onhan tuota Rovaniemelläkin tullut parina viime kuukautena käytyä enemmän kuin normaalisti vuoden sisään. Silti harmittaa, etten käynyt vieläkin enemmän, en tarpeeksi.

Olin keskiviikkoon asti Rovaniemellä perheen luona ja torstaina palasin takaisin töihin. Teki hyvää olla kotona yhdessä koko perheen kanssa, jutella asioista kunnolla. Halusin kuitenkin palata arkirytmeihin mahdollisimman nopeaa, saada ajatuksia välillä muihin asioihin. Vaikka tällä viikolla olen kyllä herännyt välillä siihen, että tuijotan pää tyhjänä samaan kohtaan useita minuutteja, eikä työteho varmasti ole ollut parhaimmillaan. Minun oli tarkoitus mennä salillekin, mutta työpäivät uuvutti minut täysin ja totesin, että menen salille vasta kun tunnen oikeasti ettei salille jää viimeisetkin voimanrippeet. 

Tiedän että tähän suruun ja tyhjään oloon auttaa vain aika. Ikävään ei auta sekään, vaan se pysyy varmasti aina. Monet sanoo, että "onneksi on muistot", mutta mitä jos muisteleminen tekee kipeää? Kun haluaisi muistojen olevan vielä sitä todellisuutta. Vielä en pysty puhumaan isistä ilman kyyneleitä silmissä, mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa. Mutta olen silti puhunut, sillä se helpottaa. Jollekin asiasta kertominen, asian läpikäyminen.

Surussa myötäeläjiä on ollut paljon ja kotikotimme täyttyi kukkalähetyksistä ja adresseista. Kiitos myös teidän osanottoviesteille, ne lämmittävät mieltä.

Tämän enempää ei minulta tällä kertaa irtoa. Viikonlopun aion ottaa vain lepäämiselle. Tehdä jotain jos tuntuu että jaksan, tai sitten olla tekemättä yhtään mitään. Ensi kerralla palaan blogiin kuitenkin keveämmillä aiheilla.

37 kommenttia

  1. Todella surullista...Voimia Linda, ja syvimmät osanotot teidän perheelle vielä.

    VastaaPoista
  2. Osanottoni sinulle ja perheellesi ja voimia raskaaseen aikaan.

    VastaaPoista
  3. Vielä kerran osanotot. Paha mieli sinun puolesta. En oikein edes tiedä mitä sanoa. Suruun auttaa aika, se on totta, ja tulee päivä kun pystyt muistelemaan isääsi ilman että muistot tekevät kipeää, vaikkei se nyt siltä tunnu. Vanhemman menetys on ihan kauheaa ja tuntuu niin epäreilulta. Minulla ainakin on äidistäni niin paljon hyviä muistoja, vaikka menetin hänet jo lapsena. Onneksi äiti ehti opettaa monia juttuja, jotka muistan edelleen. Ikävä ei katoa, mutta sen kanssa oppii elämään. Ajan kanssa. Jaksamisia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anne <3 Hyvin sanottu, "ikävä ei katoa, mutta sen kanssa oppii elämään", näinhän se varmasti on. Ikävää että sinä olet joutunut menettämään äitisi jo niin nuorena.

      Poista
  4. Linda, olet ajatuksissani, otan syvästi osaa suruusi <3

    VastaaPoista
  5. Otan osaa suruusi. Ei ne muistot sitä ikävää pois vie, valitettavasti, toisaalta onneksi on edes ne muistot, historia ja erilaiset tapahtumat. Oma isäni kuoli 18 vuotta sitten ja välillä menee pitkiäkin aikoja ettei isä tule mieleen ja välillä taas useasti päivässä ja jopa hassuissa tilanteissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Niin, totta kai olen onnellinen niistä muistoista mitä minulla on. Niiden ajattelu vain tällä hetkellä tuntuu niin surulliselta :/

      Poista
  6. Kovasti voimia suureen suruun sinulle ja perheellesi.

    Tee juuri niinkuin sinusta parhaalle tuntuu, itke kun itkettää, raivoa ääneen elämän epäreiluutta tai hymyile kun sille tuntuu. Suru pysyy ikuisesti, onneksi se kuitenkin muuttaa ajankuluessa muotoaan. Tsemppiä! Itse elin samaa tilannetta läpi kesällä, ei tosiaan ole oikeaa eikä väärää tapaa muistella ja surra, mutta meidän pitää muistaa silti jatkaa elämääkin, sitä isätkin tuolla jossain toivoisivat. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Siinä olet ihan oikeassa, isini ei missään tapauksessa haluaisi että me muu perhe lopettaisimme elämisen ja hautautuisimme vain suruun. Hän oli itsekin niin kova touhuamaan ja tekemään töitä.

      Poista
  7. Osanottoni perheen suureen suruun.<3

    VastaaPoista
  8. Suruun tosiaan auttaa aika, vaikka miten kliseiseltä se kuulostaakin. Menetin oman isäni hänen ollessaan 48-vuotta...vaikeaan sairauteen. Hän ehti diagnoosista sairastaa myöskin vain kolmisen kuukautta. Elämä ei ole reilu ja ei tule olemaankaan. Se on vienyt itseltäni myös aviomieheni tässä välissä. Elämä kuitenkin jatkuu ja sillä on ollut paljon ihanaakin annettavaa. Anna aikaa niin aurinko nousee taas :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, sinä olet joutunut menettämään jo useamman läheisen :( Niinhän se on, että kyllä niitä ihania hetkiä elämässä on varmasti paljon enemmän mitä surullisia. Surulliseksi tällä hetkellä tekee kuitenkin se, kun tiedän ettei isini voi olla mukana elämäni merkittävissä hetkissä...

      Poista
  9. Lämmin osanotto Linda!

    VastaaPoista
  10. Osanotot :/ Tälläisiin suru-uutisiin ei osaa mitään fiksua sanoakaan, mutta toivon sinulle voimia jostain <3

    VastaaPoista
  11. Paljon voimia, oma isäni kuoli vuonna 2011 myös vain päälle 60-vuotiaana. Diagnoosi tuli meillekin tietoon liian myöhään. Nyt tuosta on jo kuusi vuotta, mutta siltikin on hetkiä kun ajatukset lähtevät harhailemaan pilvien suuntaan, onneksi pahin sinullakin jo takana <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti niitä hetkiä tulee aina kun isiä miettii, mutta aika tekee varmasti sen ettei niitä tule niin usein. <3

      Poista
  12. En osaa edes käsittää sun surun määrää. Itse kyllä menettänyt monta ihmistä, isovanhempia ja 2 ystävää. Mut perheenjäsenen menettäminen on silti eri asia ja en keksi mitään lohdullista. Mut haluan silti laittaa viestiä ja toivottaa voimia Linda <3 päivä kerrallaan.. Ajan myötä helpottaa vaikkei ikävä poistukkaan <3

    VastaaPoista
  13. Oma äitini nukkui pois viime keväänä. Hän ehti saamaan välissä terveen paperit, kunnes syövän huomattiin levinneen. Tuntui lohdulliselta ja jopa levolliselta, kun sai nähdä oman rakkaan kirjaimelisesti nukkuvan pois muutaman päivän saattohoidon jälkeen.

    Olen pyrkinyt ajattelemaan kaiken tapahtuneen positiivisen kautta, kaikella on tarkoituksensa. Oma äitini, kuten isäsikin sai kasvattaa lapsensa aikuisiksi ja nähdä heidän pääsevän kouluihin ja valmistuvan. Minun äitini tehtävä täällä maan päällä tuli täytettyä, nyt hän jatkaa elämää toisaalla. Äiti on joka ikinen päivä mielessä. Suru helpottaa, kyllä se siitä. <3

    VastaaPoista
  14. Voimia ja jaksamista! Aika parantaa vaikka ikävä varmasti on aina <3

    VastaaPoista
  15. Voi miten surullista kuulla :( Paljon haleja ja osanotto täältä <3 En edes osaa kuvitella, miten pahalta varmasti tuntuu!

    VastaaPoista
  16. Otan osaa Linda! :( <3 Jouduin itse kokemaan saman noin viikko sinua myöhemmin, eikä tätä surua voi käsittää. Jospa kevät piristäisi meitä tullessaan ja ajan kanssa surukin varmasti muuttuu. Voimia!

    -J

    VastaaPoista
  17. Otan osaa ja todella paljon voimia <3 On jäänyt blogien luku nyt vähemmälle ja siksi huomasin postauksesi vasta nyt. Oma isäni kuoli saman viikon maanantaina kun sinun isäsi. Hän taisteli sairautta vastaan 1v 2kk kunnes sairaus vei mukanaan, vasta 59-vuotiaana. On vaikea ymmärtää, miksi tämän piti tapahtua näin aikaisin.

    - Krista

    VastaaPoista

Kommentoimalla piristät kovasti päivääni! Otan ilolla vastaan sekä risut että ruusut! :)

INSTAGRAM @LINDAKAUP

© Lindsay's Diaries. Design by Fearne.